Suomen Reumaliiton toimitusjohtaja Mervi Ahlroth, lastenreumatologi Hanna Säilä ja Reumahoitajayhdistyksen puheenjohtaja Marja Leena Kukkurainen tapasivat peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin 4.11.2011 reumahoitoasioissa.
Vierailijat esittivät ministerille huolensa hyvän hoidon toteutumisesta ja kävivät keskustelun aiheesta.
Suomen Reumaliiton ministerille luovuttama tiivistelmä aiheesta:
Sosiaali- ja terveysministeriö
Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson
Suomen Reumaliitto on huolissaan tulehduksellisia reumasairauksia sairastavien ja muiden tuki- ja liikuntaelinsairaiden hyvän hoidon toteutumisesta. Tulehduksellisten reumasairauksien hoidon lääketieteellinen taso on Suomessa hyvä, mutta ongelmana on pula reumasairauksiin perehtyneistä lääkäreistä ja hoitohenkilökunnasta. Henkilövoimavaraongelma pahenee seuraavan kymmenen vuoden aikana useiden reumatologien siirtyessä eläkkeelle samanaikaisesti.
Reumaliiton keväällä 2011 toteuttaman laajan kyselyn vastauksista selviää, että potilaiden pääsy asianmukaiseen hoitoon on heikentynyt. Hoidon porrastuksen mukaisesti potilas hoidetaan ensimmäiset kaksi vuotta diagnoosin jälkeen erikoissairaanhoidossa, ja mikäli tauti saadaan stabiiliin tilaan, potilas siirretään perusterveydenhuollon hoitoon. Tarvittaessa, eli sairauden pahetessa, potilaan pääsy takaisin erikoissairaanhoitoon voi olla vaikeaa tai se voi viivästyä reumatologien vähyyden vuoksi. Terveyskeskuslääkäreillä ei ole ymmärrettävästi aina riittävästi tietoa reumasairauksista eikä vaikuttavimmista hoidoista. Diagnoosin saaminen tulehduksellisissa reumasairauksissa ja etenkin harvinaisissa reumasairauksissa voi kestää vuosia. Tällöin ehtii syntyä peruuttamattomia vaurioita ja toimintakyvyn menetyksiä, vaikka tehokkaita hoitokeinoja olisi saatavilla.
Suomessa tarvitaan reumatologien lisäksi kattava reumahoitajaverkosto, jotta jo sairastuneiden ongelmiin päästään puuttumaan mahdollisimman varhain ja potilaat voimistuvat hoitamaan sairauttaan.
Lääkäreiden ja hoitajien hyvä työnjako säästää merkittävästi työaikaa oikeisiin tarkoituksiin. Monet asiat selviäisivät puhelimitse, mikäli perusterveydenhuollossa olisi riittävästi reumahoitajia. Toimiva konsultaatiomenettely terveyskeskuksen reumahoitajan ja erikoissairaanhoidon reumatologin kesken säästää huomattavasti lähetetarpeita.
Kelan sairauspäivärahatilasto vuodelta 2009 kertoo, että yli 60 päivän sairauspäivärahakausista 34 prosenttia aiheutui tuki- ja liikuntaelinsairauksista (enemmän kuin mielenterveyshäiriöistä, 25 prosenttia). Sama kehitys näkyy alkavissa työkyvyttömyyseläkkeissä. Siksi on järkevää ja kansantaloudellista tehostaa tuki- ja liikuntaelinsairauksien varhaista tehokasta hoitoa sekä toimintakykyä ylläpitävään hoitoa ja kuntoutusta.
Tärkeimmät asiat, joita tulisi kehittää hoidon saatavuuden parantamiseksi:
1) Reumatologian ja lastenreumatologian erikoislääkäreitä ja reumahoitajia on saatava Suomeen lisää; koulutusta tuettava
a. kohdentamalla koulutusmäärärahoja erikoistumisvirkojen lisäämiseen
b. kohdentamalla määrärahoja reumatologien ja lastenreumatologian virkojen lisäämiseen tasapuolisesti eri puolilla Suomea
c. laajentamalla reumaosaamista terveyskeskuslääkäreille esim. osoittamalla osa uusista reumatologiresursseista terveyskeskuksiin jalkautumiseen
d. organisoimalla reumahoitajakoulutuksesta erillinen, erityispätevyyden osoittavan tutkinnon tuottava täydennyskoulutuskokonaisuus, ja lisäämällä koulutuksen tarjontaa Suomessa
e. kohdentamalla määrärahoja reumahoitajien virkojen lisäämiseen tasapuolisesti eri puolilla Suomea, erityisesti terveyskeskuksiin
2) Tuettava ja valvottava kirjallisten hoitopolkujen kuvausten sekä yksilöllisten hoito- ja kuntoutussuunnitelmien tekemistä
a. Yksilöllisten hoito- kuntoutussuunnitelmien on oltava riittävän kattavia ja tehty yhdessä potilaan kanssa, jotta varmistetaan potilaan ymmärtävän suunnitelman sisällön sekä hänen oman osuutensa hoitovastuusta. Tämä vaatii aikaa: POTKU –hankkeen1 piirissä aikaa on käytetty 1-1.5 tuntia potilasta kohden, mutta vastaavasti tulokseksi on saatu selvä vähennys ”turhissa” terveyskeskuskäynneissä.
3) Huolehdittava erityisten vaativien hoitojen keskittämisen toteutumisesta tai osaamisen laajentamisesta
a. Tällä hetkellä keskittäminen ei toteudu hyvin. Erityishuomiota ansaitsee lasten reumaortopedia, jonka vähäinen tarve, mutta vastaavasti korkea vaativuus tekee keskittämisestä ainoan toimivan ratkaisun. Koska asiantuntijoiden määrä Suomessa on kovin pieni ja liikkuvuutta tapahtuu, ei keskittäminen tiettyyn sairaalaan ole paras mahdollinen vaihtoehto. Reumaliitto ehdottaakin, että reumaortopedista hoitoa tarvitsevat lapset lähetettäisiin kaikkialta Suomesta siihen yksikköön, jossa kullakin hetkellä on maan paras asiantuntemus.
b. Harvinaisten sairauksien osalta tarvitaan niin ikään joko keskittämistä, tai vaihtoehtoisesti ”virtuaalisen osaamiskeskuksen” perustamista. Virtuaalimallissa on se etu, että osaamisen jakaminen tapahtuisi tasapuolisesti, jolloin työn mielekkyys ja kiinnostavuus säilyisi myös perustyötä tekevällä henkilöstöllä eri puolella Suomea.
Helsingissä 4.11.2011
Mervi Ahlroth
toimitusjohtaja
Suomen Reumaliitto ry
1 POTKU - Potilas kuljettajan paikalla, KASTE –hankkeeseen liittyvä Väli-Suomen hanke terveyshyötymallin mukaisesta toiminnasta.
Tule-sairauksien aiheuttamat suorat kustannukset, kuten sairaudenhoidosta syntyvät kustannukset, ovat lähes 600 miljoonaa euroa vuodessa. Yhden vuoden työkyvyttömyyden hinta yhteiskunnalle on noin 30 000 euroa. Tule-sairauksien aiheuttamien työpanosmenetyksien vuotuiset kustannukset ovat noin 2 miljardia euroa. Nivelreumaa sairastavia on Suomessa noin 35 000, ja erityiskorvattaviin reumalääkkeisiin oli vuonna 2009 oikeus yli 92 000 Suomalaisella. (Lähde: www.tule-tietopankki.fi ja Suomen Lääketilasto 2009, Fimea ja Kela)
Vierailijat esittivät ministerille huolensa hyvän hoidon toteutumisesta ja kävivät keskustelun aiheesta.
Suomen Reumaliiton ministerille luovuttama tiivistelmä aiheesta:
Sosiaali- ja terveysministeriö
Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson
Suomen Reumaliitto on huolissaan tulehduksellisia reumasairauksia sairastavien ja muiden tuki- ja liikuntaelinsairaiden hyvän hoidon toteutumisesta. Tulehduksellisten reumasairauksien hoidon lääketieteellinen taso on Suomessa hyvä, mutta ongelmana on pula reumasairauksiin perehtyneistä lääkäreistä ja hoitohenkilökunnasta. Henkilövoimavaraongelma pahenee seuraavan kymmenen vuoden aikana useiden reumatologien siirtyessä eläkkeelle samanaikaisesti.
Reumaliiton keväällä 2011 toteuttaman laajan kyselyn vastauksista selviää, että potilaiden pääsy asianmukaiseen hoitoon on heikentynyt. Hoidon porrastuksen mukaisesti potilas hoidetaan ensimmäiset kaksi vuotta diagnoosin jälkeen erikoissairaanhoidossa, ja mikäli tauti saadaan stabiiliin tilaan, potilas siirretään perusterveydenhuollon hoitoon. Tarvittaessa, eli sairauden pahetessa, potilaan pääsy takaisin erikoissairaanhoitoon voi olla vaikeaa tai se voi viivästyä reumatologien vähyyden vuoksi. Terveyskeskuslääkäreillä ei ole ymmärrettävästi aina riittävästi tietoa reumasairauksista eikä vaikuttavimmista hoidoista. Diagnoosin saaminen tulehduksellisissa reumasairauksissa ja etenkin harvinaisissa reumasairauksissa voi kestää vuosia. Tällöin ehtii syntyä peruuttamattomia vaurioita ja toimintakyvyn menetyksiä, vaikka tehokkaita hoitokeinoja olisi saatavilla.
Suomessa tarvitaan reumatologien lisäksi kattava reumahoitajaverkosto, jotta jo sairastuneiden ongelmiin päästään puuttumaan mahdollisimman varhain ja potilaat voimistuvat hoitamaan sairauttaan.
Lääkäreiden ja hoitajien hyvä työnjako säästää merkittävästi työaikaa oikeisiin tarkoituksiin. Monet asiat selviäisivät puhelimitse, mikäli perusterveydenhuollossa olisi riittävästi reumahoitajia. Toimiva konsultaatiomenettely terveyskeskuksen reumahoitajan ja erikoissairaanhoidon reumatologin kesken säästää huomattavasti lähetetarpeita.
Kelan sairauspäivärahatilasto vuodelta 2009 kertoo, että yli 60 päivän sairauspäivärahakausista 34 prosenttia aiheutui tuki- ja liikuntaelinsairauksista (enemmän kuin mielenterveyshäiriöistä, 25 prosenttia). Sama kehitys näkyy alkavissa työkyvyttömyyseläkkeissä. Siksi on järkevää ja kansantaloudellista tehostaa tuki- ja liikuntaelinsairauksien varhaista tehokasta hoitoa sekä toimintakykyä ylläpitävään hoitoa ja kuntoutusta.
Tärkeimmät asiat, joita tulisi kehittää hoidon saatavuuden parantamiseksi:
1) Reumatologian ja lastenreumatologian erikoislääkäreitä ja reumahoitajia on saatava Suomeen lisää; koulutusta tuettava
a. kohdentamalla koulutusmäärärahoja erikoistumisvirkojen lisäämiseen
b. kohdentamalla määrärahoja reumatologien ja lastenreumatologian virkojen lisäämiseen tasapuolisesti eri puolilla Suomea
c. laajentamalla reumaosaamista terveyskeskuslääkäreille esim. osoittamalla osa uusista reumatologiresursseista terveyskeskuksiin jalkautumiseen
d. organisoimalla reumahoitajakoulutuksesta erillinen, erityispätevyyden osoittavan tutkinnon tuottava täydennyskoulutuskokonaisuus, ja lisäämällä koulutuksen tarjontaa Suomessa
e. kohdentamalla määrärahoja reumahoitajien virkojen lisäämiseen tasapuolisesti eri puolilla Suomea, erityisesti terveyskeskuksiin
2) Tuettava ja valvottava kirjallisten hoitopolkujen kuvausten sekä yksilöllisten hoito- ja kuntoutussuunnitelmien tekemistä
a. Yksilöllisten hoito- kuntoutussuunnitelmien on oltava riittävän kattavia ja tehty yhdessä potilaan kanssa, jotta varmistetaan potilaan ymmärtävän suunnitelman sisällön sekä hänen oman osuutensa hoitovastuusta. Tämä vaatii aikaa: POTKU –hankkeen1 piirissä aikaa on käytetty 1-1.5 tuntia potilasta kohden, mutta vastaavasti tulokseksi on saatu selvä vähennys ”turhissa” terveyskeskuskäynneissä.
3) Huolehdittava erityisten vaativien hoitojen keskittämisen toteutumisesta tai osaamisen laajentamisesta
a. Tällä hetkellä keskittäminen ei toteudu hyvin. Erityishuomiota ansaitsee lasten reumaortopedia, jonka vähäinen tarve, mutta vastaavasti korkea vaativuus tekee keskittämisestä ainoan toimivan ratkaisun. Koska asiantuntijoiden määrä Suomessa on kovin pieni ja liikkuvuutta tapahtuu, ei keskittäminen tiettyyn sairaalaan ole paras mahdollinen vaihtoehto. Reumaliitto ehdottaakin, että reumaortopedista hoitoa tarvitsevat lapset lähetettäisiin kaikkialta Suomesta siihen yksikköön, jossa kullakin hetkellä on maan paras asiantuntemus.
b. Harvinaisten sairauksien osalta tarvitaan niin ikään joko keskittämistä, tai vaihtoehtoisesti ”virtuaalisen osaamiskeskuksen” perustamista. Virtuaalimallissa on se etu, että osaamisen jakaminen tapahtuisi tasapuolisesti, jolloin työn mielekkyys ja kiinnostavuus säilyisi myös perustyötä tekevällä henkilöstöllä eri puolella Suomea.
Helsingissä 4.11.2011
Mervi Ahlroth
toimitusjohtaja
Suomen Reumaliitto ry
1 POTKU - Potilas kuljettajan paikalla, KASTE –hankkeeseen liittyvä Väli-Suomen hanke terveyshyötymallin mukaisesta toiminnasta.
Tule-sairauksien aiheuttamat suorat kustannukset, kuten sairaudenhoidosta syntyvät kustannukset, ovat lähes 600 miljoonaa euroa vuodessa. Yhden vuoden työkyvyttömyyden hinta yhteiskunnalle on noin 30 000 euroa. Tule-sairauksien aiheuttamien työpanosmenetyksien vuotuiset kustannukset ovat noin 2 miljardia euroa. Nivelreumaa sairastavia on Suomessa noin 35 000, ja erityiskorvattaviin reumalääkkeisiin oli vuonna 2009 oikeus yli 92 000 Suomalaisella. (Lähde: www.tule-tietopankki.fi ja Suomen Lääketilasto 2009, Fimea ja Kela)