Reuma-lehti 3/2011

• Katja Karjalaista siivittää vammaisratsastuksessa intohimoinen urheilijan kilpailuvietti.

• Hän kisaa jo kuudetta vuotta menestyksekkäästi kansainvälisissä kisoissa nykyisenä ratsunaan Rosie-tamma. 

• Suuri tavoite on päästä kilpailemaan ensi kesän paralympialaisiin Lontooseen.

Kookas ja kaunis hevonen kantaa ratsastajaa ja tottelee kurinalaisesti ohjausta. Ohjaksia pitelee varmoin ottein mäntsäläläinen Katja Karjalainen, jonka pikkutyttönä alkanut ratsastusharrastus on muuttunut intohimoiseksi kilpaurheiluksi.

Katja on  kerännyt vammaisratsastuksen mitaleja useilla kansainvälisillä areenoilla. Nyt hänellä on kumppaninaan jo 4. oma hevonen, kookas tamma Rosie, jonka säkäkorkeus on 177 senttiä.

Katja on maailmanmestaruustason urheilija vaikeasta vaskuliittisairaudestaan huolimatta.  Hän on voittanut vammaisratsastuksen MM-pronssia ja sijoittunut neljännelle ja seitsemännelle sijalle edellisissä paralympialaisissa Hong Kongissa. Katja on moninkertainen Suomen mestari ja saanut useita mitaleja   pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa.

”Katson, miten pitkälle pääsen”

”Olen onnellinen, että voin edetä  ja kilpailla tosimielessä. Haluan tietää, kuinka pitkälle pääsen. Teen tätä ilolla ja sydämellä. On ihana mennä radalle, saan ilon tarttumaan hevosiinkin. Nykyinen kilpahevoseni Rosie ja aiempi Callan ovat myös rakastaneet esiintymistä.”

Punaruunikkoruuna Callan ”Pörri” oli Katjan kisaratsu Pekingin paralympialaisissa. Sen taival päättyi syksyllä 2009 jalkavamman takia, jota ei pystytty parantamaan.  Hollantilainen tamma Rosie, lempinimeltään Elli, on käynyt Katjan kanssa jo monet menestyksekkäät kisat.

Katjan hevosharrastus alkoi 9-vuotiaana koulutyttönä Tapiolan Ratsastuskoulussa. Hän jatkoi harrastustaan 12 vuotta aina opiskeluaikoihin asti. Helsingissä sairaanhoitajaksi valmistuttuaan hän muutti Kuopioon. 

Katja sairastui äkillisesti 25-vuotiaana vaikeaan neurologiseen vaskuliittiin. Hän erikoistui vielä sairastumisensa jälkeen anestesiahoitajaksi. Kunto ei sallinut enää entisen hevosharrastuksen  jatkamista.Rajusta lääkityksestä huolimatta sairaus vei Katjan näkö-  ja liikuntakyvyn. ”Hevoset olivat tällöin pois kuviosta. Olin liian sairas  jatkamaan työtäni ja siirryin siksi tökyvyttömyyseläkkeelle”, Katja kertoo.

Hän jatkoi kuitenkin musiikkiterapeutin ja ammattikorkeakoulussa sosiaali- ja terveysteknologian ympäristösuunnittelijan opintoja.

Vuosi 1996 toi Katjan vammaisratsastuksen pariin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Hän asui tuolloin puolisoineen Espoossa ja tutustui Aila Ekbladiin, joka on Suomen ensimmäisiä vammaiskoulutuomareita. Aila kertoi vammaisten ratsastuksesta kilpalajina ja sai Katjan innostumaan siitä.

Ratsastus ei  ole iästä kiinni

”Ratsastus tuli kuvaan, kun minusta ei tullut uranaista. Aloitin täysin uudella kropalla, jossa puolikas ei tuntenut, saman puolen silmäkin oli poistettu ja toinen silmä näki heikosti. Siellä kyydissä keikuin, mutta en kyennytkään tulemaan alas hevosen selästä”, Katja kertoo.

Katja sanoo, ettei ajattele elämää sairauskeskeisesti, vaikka harvinainen Behcet -sairaus on aiheuttanut hänelle paljon neurologisia oireita. Hän ei tunne ketään, jolla olisi oireiltaan vastaavanlainen sairaus.

Katja kertoo muille mielellään vaiheistaan, jos voi siten jollain lailla kannustaa toisia eteenpäin. Se, että elämä muuttuu sairauden myötä, voi tuoda tullessaan myös jotain hyvää. Hän uskoo, että kaikella on tarkoituksensa ja muutos voi olla aina uusi mahdollisuus.

”Ratsastus ei ole iästä kiinni. Se on kiitollinen laji, jonka voi aloittaa uudelleen tauon jälkeen. Laji oli liikemuistissani olemassa, kun aloitin  uudelleen alusta. Tämä on ollut pitkä tie, jolla opettajani ovat kannustaneet minua.”

Katja työskentelee nykyisin eläkkeen ohella 18 viikkotuntia Rinnekodin työterveyshuollossa henkilöstösihteerinä. Työ on hänelle tärkeä, sillä työskentelyllään hän rahoittaa kallista kilpaurheiluharrastustaan.

Harrastuksessa maksavat eniten hevosten täysihoito ja ulkomaiset kilpailumatkat, joille on kustannettava myös oman hevosen kuljetus ja ylläpito. Katja on saanut kolme kautta opetusministeriön urheiluapurahaa. Hän toivoo saavansa harrastukseensa myös sponsoritukea, jotta pääsisi tavoittelemaan unelmaansa Lontoon paralympialaisiin.

”Kilparatsastus on yksilölaji, mutta nyt poikkeuksellisesti kisaamme joukkueena varmistaaksemme paikkamme Lontoon paralympialaisiin. Tällöin Suomi saisi neljä paikkaa. Yksilöpaikan saaminen paralympialaisiin on tosi vaikeata.

Ratsastuksessa tuomaripisteet, joista lasketaan prosenttiosuus täydellisestä sadan prosentin suorituksesta, ovat ratsukon. Tämän perusteellla jaetaan voitto ja sijoitukset”, Katja selventää kilpailuarvostelua.

Toukokuun Saksan kilpailut menivät hyvin, samoin kesäkuun PM-kisat. Elo-syyskuun vaihteessa Katja matkasi joukkueineen EM-kisoihin Belgiaan pistejahtiin.

Haave toteutui Hongkongissa

Kouluratsastus on vaikea laji, jossa ratsastaja tekee kahdeksan minuuttia suoritustaan elävän hevosen kanssa areenalla. ”Kentällä olemme yhdessä, minä ja hevonen. Se edellyttää meiltä molemminpuolista luottamusta.”

Katjan tämänastisen uran tähtihetki oli Hongkongin kilpailuareenalla, kun hän pysähtyi Callanin kanssa alkutervehdykseen. ”Erotin areenan isolta näytöltä kuvani, jossa hymyilin kuin Naantalin aurinko. Ajattelin, että tätä minä olen aina halunnut. Haaveeni oli toteutunut. Ei sinne niin vain päästä.”

Ratsastus on myös hyvä kuntoilumuoto. Se kehittää tasapainoa ja koordinaatiokykyä sekä vahvistaa lihaksia. Jos kehossa on rajoituksia, täytyy miettiä tapaa tehdä toisin. Hevoset ovat Katjan mukaan oivaltavia eläimiä, ne toimivat hyvin kiitoksella.

Harrastus pitää kuntoa yllä

Katja kehuu harrastuksensa monipuolisuutta. Se voi viedä irti arjesta tai taitolajina kilpailujen kautta niin pitkälle kuin on halua. ”Kaikki eivät kiinnostu kisaamisesta. Jos ei viihdy radalla, on turha mennä tuomarin eteen. Hevonen kyllä vaistoaa sen, se on ratsastajansa peili.”

Katja sanoo, että kilpaurheilutasolla ratsastusharrastus sitoo, mutta siihen pitääkin sitoutua.
”Siihen pannaan kaikki raha, mikä irtoaa. Olen myös saanut paljon uusia kavereita ratsastuskuvioista.”

Katja pitää kuntoaan yllä ratsastamalla ja koiran kanssa lenkkeillen sekä käymällä yksilöjumpassa. ”Vointini riippuu osaltaan siitä, miten paljon liikun ja kuntoilen. Yritän olla askelen edellä sairauttani. Nuorena harrastin yleisurheilua. Olen aina ollut liikunnallinen.”

Teksti Riitta Katko

Katja Karjalaisen blogi Ratsastusseura Equusin sivuilla:
http://equus.sporttisaitti.com/katjan-blogi/

Sivun alkuun

Reuma-lehti 3/2011 -sivulle