Aluksi sosiaalista tukea
Nivelreumasairaus syrjäytti potilaan ja perheen sosiaalisesti sodanjälkeisenä aikana, jolloin reumahoito oli kehityksensä alussa. Liiton työ painottui siksi alkuvaiheissa sosiaaliseen työhön. Reumasairaan sosiaaliturva oli lapsenkengissä eikä hoito ollut kaikkien ulottuvilla. Haasteet olivat valtavia ja uudistuksiin tarvittiin paljon rahaa. Raha-automaattiyhdistys päätti antaa liitolle käytännössä säännöllistä tukea vuodesta 1951 alkaen. Sosiaaliturvan parantuessa Reumaliiton tarjoaman sosiaalisen tuen tarve väheni. Tärkeä käänne reumasairaille oli vuonna 1964 voimaantullut sairausvakuutuslaki.
Yhdistyksiä perustetaan
Liiton jäsenyhdistyksiä syntyi maakuntiin kovalla tahdilla Invaliidijärjestöjen Keskusliiton sihteerin maisteri H. Katiskan alullepanemana. Vuonna 1952 rekisteröityjä reumayhdistyksiä oli jo 50 ja henkilöjäseniä lähes 10 000 henkeä.
Omat toimitilat
Reumaliiton ensimmäinen toimisto sijaitsi Runeberginkadulla. Vuonna 1949 järjestö muutti Liisankadulle, josta myöhemmin Malminkartanoon. Sieltä toimisto siirtyi Helsingin keskustaan Punavuoreen Iso Roobertinkadulle vuonna 1994.
Reumatoimistot aloittavat
Reumaliitto alkoi rakentaa reumatoimistojen verkkoa niiden potilaiden tueksi, jotka eivät tarvinneet varsinaista sairaalahoitoa. Ensimmäiset reumatoimistot perustettiin Poriin ja Lappeenrantaan vuonna 1952. Aluksi toimistot käyttivät nimeä reumapoliklinikka, mutta vuodesta 1954 poliklinikkojen nimi vaihtui reumatoimistoksi. Reumatoimistoista tehtiin hoitopisteitä, joissa oli miehityksenä lääkäri ja sairaanhoitaja. Kunnat rahoittivat suuren osan toiminnasta. Toimistot ja 1951 aloittanut Reumasäätiön sairaala tekivät tiivistä yhteistyötä. Reumaliitolla oli laajimmillaan vuonna 1967 toiminnassa eri puolilla maata 23 reumatoimistoa, jotka hoitivat vuoden aikana 9 523 potilasta. Kansanterveyslain myötä reumatoimistot sulautettiin terveyskeskuksiin kahta lukuunottamatta.
